Fedor Dostoyevski: 𝒩ℯ𝓉ℴ𝓉𝓈̌𝓀𝒶 𝒩ℯ𝓏𝓋𝒶𝓃ℴ𝓋𝒶

"Jopa silloin, omituisen lapsuuteni pimeänä kautena, 

sydämeni käpertyi usein tuskasta ja säälistä 

– ja huoli, hämminki ja epävarmuus täyttivät mieleni."

Aloitin Dostojevskin 𝒱𝒶𝓁𝓀ℯ𝒶𝓉 𝓎ℴ̈𝓉 klassikonkaipuuseen, joka tasaisin väliajoin valtaa mieleni. Kaipasin tarinaa, johon saan upota, jonka kielestä saan nautiskella ja jonka taituruutta saan ihastella. Odotukseni Dostojevskia kohtaan olivat suuret kirjagramtileillä näkemieni postausten myötä. Dostojevski kuulemma on ollut kovaa huutoa myös booktokissa, minkä kuuleminen sekä hämmästytti että ilahdutti.

𝒩ℯ𝓉ℴ𝓉𝓈̌𝓀𝒶 𝒩ℯ𝓏𝓋𝒶𝓃ℴ𝓋𝒶 on 𝒱𝒶𝓁𝓀ℯ𝒾𝒹ℯ𝓃 ℴ̈𝒾𝒹ℯ𝓃 ensimmäinen romaani. Voisin kuvitella, että Netotškan tarinan synkkyys kulkee jossain määrin käsi kädessä Dostojevskin tuolloisen elämäntilanteen kanssa — suomentaja Eila Salmisen kirjan alkuun kirjoittaman tekstin mukaan kirjailija nimittäin oli aloittanut tarinan kirjoittamisen vuonna 1849, mutta tämä tuomittiin Siperiaan pakkotöihin kymmeneksi vuodeksi (poliittiseen salaliittoon osallistumisen vuoksi), ja romaani valmistui vasta pakkotyövuosien jälkeen.

𝒩ℯ𝓉ℴ𝓉𝓈̌𝓀𝒶 𝒩ℯ𝓏𝓋𝒶𝓃ℴ𝓋𝒶 on täynnä tunteiden paloa. Sekaan mahtuu myös rakkautta, sateenkaarevaakin (mistä ehdottomasti viimeinen silaus omaan viiden tähden arvosteluuni), mutta pääpiirteittäin tarina on synkkä, synkkä ja synkkä. Aikuiset Netotškan elämässä voivat syystä jos toisesta todella huonosti, ja kyllähän me kaikki tiedämme, kuka sellaisessa kuviossa saa kärsiä. Aikuisten parisuhteet ovat ikäviä, surullisia ja rumalla dynamiikalla väritettyjä. Koska tarinaa kertoo Netotška itse, mutta aikuiseksi kasvaneen itsensä silmin, tiedämme hänen selviävän kaikesta tästä, mikä tuo synkkyyteen pienen pilkahduksen valoa.

Netotška on nerokas henkilöhahmo, joka kertoo itsestään paljon kertomatta oikeastaan mitään. Kaikki hänen hahmossaan kielii hänen kokemuksistaan, sillä millaiseksi muunlaiseksi hän olisi edes voinut kasvaa. Netotška sallii toisten kohdella itseään miten tahansa, hän ei kertojanakaan kerro omista tunteistaan, hän on suunnattoman tarkkanäköinen toisien ihmisten suhteen. Netotška on lojaali ja tekisi rakkaidensa puolesta kaikkensa. Tarinaan mahtuu myös kasvua, mikä on toinen tarinan auringonsäteistä.

Tämä teksti ja Dostojevskin tapa kirjoittaa — kyllä kiitos! Yhdellä virkkeellä Dostojevski ottaa minut mukaansa, ja mukana pysyn. Voin avata kirjan mistä vain, ja aina tunnen saman vetovoiman. Todistaakseni tämän, avaan kirjan satunnaisesta kohdasta ja annan sormeni osoittaa seuraavan virkkeen:

”Toisinaan, varsinkin iltaisin minusta tuntui, että aivan kohta isä vilkuttaisi minulle vaivihkaa silmää ja kutsuisi näin minut eteiseen ; salaa äidiltä ottaisin aapiseni ja lisäksi taulumme, kehnon kivipainotyön, joka oli ilman kehyksiä riippunut seinällä ikimuistoisista ajoista asti ja jonka olin ehdottomasti päättänyt viedä mukanani.”

Kyllä tämä satunnaisotanta ainakin minulle toimi magneetin lailla, vai mitä olette mieltä? En malta olla vielä kerran ihastelematta Dostojevskin (ja suomentaja Salmisen!) taitoa kirjoittaa upeita henkilöhahmoja ja syvälle iskevää proosaa. Kuten klassikoiden kanssa tuppaa käymään, myös tämä klassikko osoitti selkeästi paikkansa meidän kaanonissamme. Tämä oli ensimmäinen Dostojevskini, muttei suinkaan viimeinen. Pari uutta tiiliskiveä koristaa jo hyllyäni, ja tarkoitus on ehdottomasti haalia näitä itselleni vielä lisää.

Ps. Jos luet Salmisen alkusanat 𝒱𝒶𝓁𝓀ℯ𝒶𝓉 𝓎ℴ̈𝓉 -kirjasta, suosittelen lukemaan ne vasta itse tarinan lukemisen jälkeen, ellet halua jo etukäteen kuulla koko tarinan kulkua.

- - -

Fedor Dostoyevsky: 𝒩ℯ𝓉ℴ𝓉𝓈̌𝓀𝒶 𝒩ℯ𝓏𝓋𝒶𝓃ℴ𝓋𝒶 / 𝒱𝒶𝓁𝓀ℯ𝒶𝓉 𝓎ℴ̈𝓉 (1849/2007, Karisto) suom. Eila Salminen