Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Luimme Alasalmen Joenjoen laulun yhdessä Lempeän lukupiirin kanssa. Kerrottakoon heti alkuun, että ilman lukupiiriä tämä kirja olisi jäänyt kesken.

Joenjoen laulu on tarina saamelaisuudesta, ennen kaikkea siitä, miten järkyttävän rumasti heitä on (myös meidän suomalaisten toimesta!) kohdeltu. Siitä kirja ansaitsee pisteensä. Mutta heti perään totean, että on todella kysyä, kuka saa kirjoittaa ja kenestä. Alasalmella ei mitä ilmeisimmin ole saamelaisia sukujuuria, joten voiko hän kirjoittaa kirjan saamelaisista, onko se eettisesti oikein? Oliko se sopivaa kirjan ilmestymisen aikaan, 2013? Nyt, 12 vuotta myöhemmin, Alasalmi tuskin olisi Joenjoen laulua kirjoittanut, ainakaan ilman selkeää pohjustusta sille, että kirjan kirjoittaminen suomalaisena, kolonialismia harjoittavan kansan jäsenenä, olisi ok. Nyt, kun kiitoksissa(kaan) ei ollut asiasta minkäänlaista mainintaa, kirja silitti minua jo lähtökohtaisesti vastakarvaan.

Entä itse tarina?

Tarina kulkee kolmessa aikatasossa. 1500-luvulla saamme kulkea pienen matkaa saamelaisen Soruian mukana. 1800-luvun tarina kertoo puoliksi saamelaisen Lars Levi Laestadiuksen tarinaa. 2010-luvun tarinassa pääsemme seuraamaan saamelaisen Sami Uddasin elämää.

Soruian tarinassa saamme lukea vahvasta, maagisesta luontoyhteydestä. Lukija saa lukea hienoa kuvausta siitä, miten saamelaiset kokevat luonnon ja kuuluvat yhteen sen kanssa. Soruian ajatukset kulkevat kuitenkin pääasiassa jopa epätoivoisen rakkauden kaipuussa – pakko tulla rakastetuksi! Vaikka en tästäkään tarinasta liiemmin pitänyt, nousi se triosta kirkkaaksi suosikikseni. Laestadiuksen ja Sami Uddasin tarinoista en pitänyt ollenkaan. Molemmat miespäähahmot ovat todella epämiellyttäviä. Oliko tämä tarkoituksellinen kerronnan keino? Vai ehkä feministinen tapa kirjoittaa? Kallistun feministisen otteen puolelle, sillä näiden kolmen tarinan ilmiselvä yhteys (yksi harvoista) on se, miten miehet ovat vuosisadasta toiseen kuvitelleet omistavansa naiset.

Ensimmäinen tarina tosiaan oli suhteellisen kiinnostava, mutta kahta muuta tarinaa ja niiden funktiota en ymmärtänyt. Onko kaksi viimeistä tarinaa lisätty vain informaation vuoksi? Laestadiuksella on ollut iso merkitys saamelaisten elämään, joten sen voin tavallaan ymmärtää, mutta mikä kolmannen tarinan tarkoitus oli? Infodumppausko? Sen näyttäminenkö, että saamelaiset voivat niin huonosti, että lopputulos on tämä? Jos tarkoitus oli edellä mainittu, taustatarinaa olisi tarvittu. Nyt saimme kuulla vihaisen, alkoholisoituneen ja huumeenippuvaisen sekä väkivaltaisen ja epämiellyttävän miehen nykyhetkestä. Epäilemättä tällä miehellä on huonoja kokemuksia, joiden takia elämä on mennyt ikävään suuntaan, mutta liittyykö se saamelaisuuteen? En saanut tästä kiinni.

Lukupiirissä huomattiin yhteys kirjan alulle ja lopulle, joten jonkinlaista tarinoita yhdistävää motiivia lopulta löytyi.

Kokonaisuudessaan kirja oli informatiivinen, millä toki on ansionsa, mutta Joenjoen laulu tuntui jo tietokirjalliselta kaunolta, mikä ei itselleni ollut ollenkaan toimiva ratkaisu. Usein tuntui, että luin listausta siitä, miten huonosti saamelaisia on kohdeltu.

Joenjoen laulu ei ollut minun kirjani. Mutta edelleen rehottavat kolonialismi, rasismi ja ennakkoluuloisuus ansaitsevat ehdottomasti niin paljon valokeilaa kuin mahdollista. Siksi 2/5 tähteä.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu - - 2013 - - Gummerus - - 306 sivua